"On lyhyt Lapin linnunlaulu, huviJa kukkain kukoistus ja riemu muu."
Tämä blogipäivitys ei ole merkki varhaisesta vanhuudesta, vaan siitä ilosta mitä kaikkea on viime päivinä Lapin kesässä tapahtunut!
9.7. alkoivat Pajalan markkinat ja monen vuoden tauon jälkeen oli tilaisuus päästä sinne. Rajasillalla katselin kaunista väyläämme ja mietin...joki virtaa niin kuin aina ennenkin. Turvallista.
"Allantissa" piti käydä vaihtamassa vähän kruunuja. Ollapa lompakossa joskus yhtä paljon euroja kuin oli sillä hetkellä kruunuja! Perjantai oli oikein nappivalinta markkinapäiväksi! Ilma oli kaunis eikä liikaa väkeä, joten sai aivan rauhassa katsella, kuulostella ja haistella markkinatunnelmaa. Meänkieliset sanat ja puheen nuotti soljui mukavasti korviin. Markkinat ovat sosiaalinen tapahtuma ja mukavat kohtaamiset markkinaostoksia tärkeämpiä. Punssirulla ja kahvi maistuivat tällä kertaa erityisen hyvälle.
Paluumatkalla seurasimme konstutställningen -kylttejä ja löysimme itsemme Montanasta, Kieksiäisvaarasta. Ystäväni, kollegani Maria Siekas piti jälleen taidenäyttelyä viihtyisässä galleriassa Montanan pihapiirissä.
Lauantaina, 10.7., lähdin jälkikasvuni kanssa pienelle vaellukselle Ylläksen maisemiin. Meidät kyydittiin Totovaaraan ja siitä aloitimme kipuamisen Aakenus-tunturin rinnettä, noin puolen päivän aikoihin. Sääskiä oli PALJON! Totesin heti mielessäni, että ajankohta vaellukselle oli huono, etenkin kun mukana oli kaksi ensikertalaista, Tuuli ja Oona.
Sääskistä pääsimme eroon avotunturissa, mutta Oonan eteneminen oli kovin hankalaa rakkaisella Aakenuksella. Tarkoituksemme oli nimenomaan vaeltaa lakien kautta Pyhäjärven rantaan. Hetken tuumailun jälkeen päätin toteuttaa varasuunnitelman. Laskeuduimme Aakenukselta alas Moloslehdon porokämpälle ja sieltä jänkkien kautta jolkottelimme Pyhäjärven rannalle. Matkaa oli taivallettava vähän enemmän ja kestettävä itikat. Saavuimme leiripaikkaamme noin seitsemän aikaan illalla. Ekana päivänä vaelsimme noin 11 km. Tuuli jaksoi hienosti!
Pyhäjärven autiotuvalla yöpyi yksinäinen mies, joten me pystytimme telttamme. Pystytys oli kyllä aikamoista husomista, sillä tuntui, että kaikki maailman sääsket olivat kokoontuneet Pyhäjärven rantapusikkoon ja ahnaina kävivät meidän kimppuumme tyvenessä illassa. Tuuli linnoittautui heti sääskiverkon taakse, Topi teki seuraa ja minä jäin yksin apsidiin kokkailemaan gourmet-ateriaa. Oonakin piti pikaisesti pelastaa telttaan sääskiltä.
Täydellä vatsalla on kiva käydä nukkumaan. Seuralaiseni nukahtivatkin pikaisesti ja minä jäin yksin kuuntelemaan luonnon ääniä. Olen aina ollut huono nukkumaan teltassa, eikä tämä yö tehnyt poikkeusta. Korvatulpatkin jäivät kotiin. Teltassa oli sopivan lämmintä, ihan hyvä patja, viereltä kuului lasten tuhina, mutta uni ei vain tullut. Sääsket inisivät raivoissaan teltan välikatossa, ARGH!
Sen verran olin kuitenkin torkahtanut, että kahden aikaan yöllä havahduin miehen ääneen...mietin, että puhuuko tuvassa yöpyjä unissaan? Vai onko hällä hätä ja hän soittaa kännykällä johonkin? Vai...? Yhtäkkiä alkoi kuulua reippaita askelia....valpas vahtikoiramme alkoi haukkua, hiukan liian kimeästi kuulostaaksen tarpeeksi pelottavalta. Lapsetkin heräsivät. Erotimme miehen ja naisen äänen. Leiripaikalle tuli siis lisää vaeltajia.
Sittenhän alkoi tietenkin pissattaa, eikä auttanut muu kuin kömpiä teltasta ulos ja viipottaa hotelli helpotukseen. Samalla totesin uudet yövieraat vaarattomiksi (!). Takaisin makuupussiin ja juuri kun olin löytänyt hyvän asennon, Tuuli halusi vessaan. Huoh. Pieni tyttönen ei tohtinut mennä huussiin ilman "vessakummia". Muutenkin tämä huussikulttuuri oli kovin pelottavaa hänestä.
Vihdoin aurinkoinen aamu koitti ja tuulahteli sen verran, että sääskiltä sai hetken rauhaa. Aamupalan ja leirin purun jälkeen oli aika lähteä taipaleelle, kohti Kotamajaa. Alunperin tarkoitus oli olla siellä toinen yö, mutta koska matkaa oli vain 6,9 km, pätkä meni aivan heittämällä ja olimme hetkessä Kotamajalla. Tiimimme päätti ruokailla rauhassa ja jatkaa sitten vaeltamista Karilan navettagallerialle. Sieltä meidät sitten haettaisiin.
Kotamajan terassilla kolme innokasta kokkia teki trangialla ruokaa. Lasten suosikki, nuudelit, tekevät kauppansa niin metsässä kuin kotikeittiössäkin. Jälkiruoaksi cappuccino-kahvit, teetä ja Ballerina-keksejä. Hyvä ruoka - parempi mieli! Se on niin totta.
Oona kulki vaelluksella enimmäkseen vapaana, omaa satulalaukkuaan kantaen. Niin viimeiselläkin etapilla. Tunturimaasto oli mielenkiintoisia hajuja täynnä. Yhtäkkiä Tuuli kysyi: onko tuo käärme? Ne, jotka tuntevat minut hyvin, tietävät, että minulla on käärmefobia. Tuulin esittämä kysymys on juuri se kysymys, jota EN halua missään tapauksessa kuulla. Pakko oli vilkaista, koska sivusilmällä näin, että Oona oli lähellä sitä paikka, mitä Tuuli osoitti. Nopea vilkaisu riitti: kyykäärme. Jos lapset eivät olisi olleet paikalla, olisin todennäköisesti käyttäytynyt aivan toisella tavalla. Nyt sain kauhuni ja paniikkini hillittyä, kutsuin Oonan luokseni ja jatkoimme reippaasti matkaa. Miten monta käärmettä luulinkaan sen jälkeen näkeväni. Rakastan luonnossa liikkumista, mutta käärmeisiin en halua törmätä. Puistattaa.
Kahden päivän aikana vaelsimme yhteensä noin 25 km. Se on 9-vuotiaalle ensikertalaiselle hieno saavutus! Kuin myös 2-vuotiaalle nelijalkaiselle, vahtikoirallemme. Vain kaksi päivää luonnon helmassa ja meistä kaikista tuntui ihanalta päästä "rantasaunaan" ja oikeaan sänkyyn nukkumaan! Minäkin nukuin niin makeasti.
