Muistoja

Ensimmäinen koirani, sileäkarvainen noutaja, Sniffens Pricilla "Ronja"







Jo pienenä tyttönä haaveilin omasta koirasta. Aika isoksi minun piti kasvaa, ennen kuin haave toteutui. Taisi olla joulu 1990, kun sain lahjaksi koirarodut -kirjan ja suurin piirtein ensi selailulla ihastuin sileäkarvaiseen noutajaan. Pari vuoden ajan hankin tietoa rodusta. Siihen aikaan sileäkarvainen noutaja ei ollut vielä kovin yleinen rotu. Opiskelin Hämeenlinnassa enkä törmännyt yhteenkään sileäkarvaiseen noutajaan eli flattiin.
Opiskelukaverini ystävällä oli flattiuros ja hän kävi esittelemässä Roopea minulle. Rakkautta ensisilmäyksellä! Sain muutaman vanhan "Flattiviestin" luettavakseni. Tutkin näyttely- ja nometuloksia. Ylitse muiden nousi kaksi kasvattajaa: kennel Blackpicks Hämeenlinnasta ja kennel Sniffens Kuusankoskelta. Soitin molemmille kasvattajille ja pentuja oli tulollaan seuraavaksi kesäksi. Puhelinkeskustelun perusteella päädyin vierailemaan kennel Sniffensissä, Kaarina Suppasen luona. Kohtaaminen kennelin portilla on jäänyt ikuisesti mieleeni. Viikkoja myöhemmin ostin Kaarinalta koiranpennun, mutta sain paljon enemmän. Sain tutustua ihanaan ihmiseen, iloita ystävyydestämme monta vuotta. Huhtikuussa 2005 Kaarina kuoli.

Ronja tuli meille kesäkuun alussa vuonna 1992. Ronja oli hyvin vauhdikas narttupentu ja varmasti tein pennun kanssa enemmän virheitä kuin oikeita asioita. Syksyllä aloin käydä Ronjan kanssa Kanta-Hämeen Nuuskujen tottelevaisuusharjoituksissa.
Jouluksi tulimme tänne Sieppijärvelle ja lenkkeilin ahkerasti Ronjan kanssa näitä samoja maastoja mitä nytkin lenkkeilen. Aatonaattona lähdin aamuhämärässä läheiselle jänkälle lenkille, moottorikelkan jälkeä pitkin. Nykyisin siinä kulkee kelkkareitti. Lähellä Heinävuomaa lehahti lentoon yksi riekko. Ronja oli tohkeissaan.
Kaunis pakkasaamu muuttui paluumatkalla painajaiseksi. Ronjan häntä jäykistyi....jalat jäykistyivät. Ronja kaatuili. Pari kilometriä juoksin hätääntyneenä takaisin nykyiseen kotiini, Ronja kompuroiden kannoillani. Soitin eläinlääkärille ja hän epäili ketunmyrkkyä. Hän lupasi tulla heti, mutta sanoi ettei ketunmyrkylle voi mitään. Muutamassa minuutissa Ronja kuoli syliini. Täysin jäykistyneenä.


Toinen koirani, sileäkarvainen noutaja, Sniffens Lapponia, Roosa.














Roosa kesällä 1993







FIN MVA Sniffens Lapponia









Kolmas sileäkarvainen noutajani, Sniffens Meritähti, "Aslak".








FIN MVA Sniffens Meritähti

Tackar och bockar!

http://www.piteabk.net/uthyrning.php

Näissä hulppeissa puitteissa, Piteån brukshundklubbenin "tilalla", Svenska Collieklubben ja Svenska Collieklubben Norrbottens LO järjestivät kaksi virallista näyttelyä menneenä viikonloppuna. Nahkoja oli ilmoitettu 6 kappaletta ja pehkoja 58. Eli ruottalaiset ei ymmärrä hyvän päälle. ;-)

Perjantai-iltana, Pieni kansani laulu-esityksen jälkeen, hiukan kauhistutti ajatuskin aikaisesta aamuherätyksestä ja ajomatkasta Piteåån. Väsyneenä laitoin herätyksenkin väärin; kännykkä herätti siihen aikaan, kun minun piti olla jo ajomatkalla. Hauen lähtö. Ilman aamupalaa, tukka märkänä, kamera jäi kotia. Onneksi on se yksi pelastava tunti. Tack!

Ihan hyvissä ajoin olin perillä. Kun ajoin klubin pihalle, tuumailin, että ei täällä kyllä taideta näyttelyä pitää. Paikka oli täysin autio ja hiljainen. Se on se ruottalainen tyyli. Härregyy, suomalaiset olisivat jo ressanneet ja olleet ojennuksessa! Mutta niin vain näyttely alkoi ajallaan ja kaikki systeemit sujuivat hienosti. Ihmeellinen kansa.

Yleensä AINA Ruottissa paistaa aurinko ja ihmiset fiikaavat ulkona. Tällä kertaa satoi vettä ja ihmiset fiikasivat ulkona. Miten ruottalaiset onnistuvat näyttämään kumisaappaissakin niin tyylikkäiltä??!?! Onneksi olin ottanut näyttelyteltan mukaan ja pystytin sen sateensuojaksi. Naapuriteltasta mulle kommentoitiin: Vi är säkra på det att du har korthårig collie (Oona oli siinä vaiheessa vielä autossa). Vastasin myöntävästi ja kyselin, että mistä niin voi päätellä. "Du ser ut som en korthårig collie." Otan sen kohteliaisuutena. Lukekaapas nahkacollien rotumääritelmä!

Lauantaina tuomarina oli eestiläinen Dina Korna. Oona putsasi pöydän: PN1, serti, ROP. Hienoa Omppu!

Iltapäivän finaaleja odotellessa olikin aikaa majoittua, syödä ja vähän levähtää. Lähitienoon lenkkimaastotkin totesin ihanteellisiksi.

Best In Show -finaalissa Oona jäi odotetusti kakkoseksi.

Illalla oli vielä grillafton. 150 kruunulla sai syödä vatsan täyteen ja vielä torttaa päälle. Oj, det var väldigt jobbigt att vara social på svenska! Jag var den ända från Finland....

Sunnuntaina tuomarina oli Helle Vitkar, Eestistä hänkin. Hän vaikutti kohtalaisen epävarmalta tai sitten häntä ei oltu kyllin hyvin perehdytetty ruotsalaiseen näyttelysysteemiin. Nahkat sujui hyvin, mutta sitten pehkojen kanssa hän alkoi kämmäillä. Olin erittäin iloinen siitä, että Oona oli tällä kertaa VAIN VSP ja saimme lähteä kotimatkalle! Kaksi Ruotsin sertiä tuliaisina yhdeltä viikonlopulta!

Ennen lähtöä piti vielä fiikata hyvin. Jäin kaipaamaan voffeleita med grädde ja punssirullia.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti...

"On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
Ja kukkain kukoistus ja riemu muu."

Tämä blogipäivitys ei ole merkki varhaisesta vanhuudesta, vaan siitä ilosta mitä kaikkea on viime päivinä Lapin kesässä tapahtunut!

9.7. alkoivat Pajalan markkinat ja monen vuoden tauon jälkeen oli tilaisuus päästä sinne. Rajasillalla katselin kaunista väyläämme ja mietin...joki virtaa niin kuin aina ennenkin. Turvallista.

"Allantissa" piti käydä vaihtamassa vähän kruunuja. Ollapa lompakossa joskus yhtä paljon euroja kuin oli sillä hetkellä kruunuja! Perjantai oli oikein nappivalinta markkinapäiväksi! Ilma oli kaunis eikä liikaa väkeä, joten sai aivan rauhassa katsella, kuulostella ja haistella markkinatunnelmaa. Meänkieliset sanat ja puheen nuotti soljui mukavasti korviin. Markkinat ovat sosiaalinen tapahtuma ja mukavat kohtaamiset markkinaostoksia tärkeämpiä. Punssirulla ja kahvi maistuivat tällä kertaa erityisen hyvälle.

Paluumatkalla seurasimme konstutställningen -kylttejä ja löysimme itsemme Montanasta, Kieksiäisvaarasta. Ystäväni, kollegani Maria Siekas piti jälleen taidenäyttelyä viihtyisässä galleriassa Montanan pihapiirissä.

Lauantaina, 10.7., lähdin jälkikasvuni kanssa pienelle vaellukselle Ylläksen maisemiin. Meidät kyydittiin Totovaaraan ja siitä aloitimme kipuamisen Aakenus-tunturin rinnettä, noin puolen päivän aikoihin. Sääskiä oli PALJON! Totesin heti mielessäni, että ajankohta vaellukselle oli huono, etenkin kun mukana oli kaksi ensikertalaista, Tuuli ja Oona.

Sääskistä pääsimme eroon avotunturissa, mutta Oonan eteneminen oli kovin hankalaa rakkaisella Aakenuksella. Tarkoituksemme oli nimenomaan vaeltaa lakien kautta Pyhäjärven rantaan. Hetken tuumailun jälkeen päätin toteuttaa varasuunnitelman. Laskeuduimme Aakenukselta alas Moloslehdon porokämpälle ja sieltä jänkkien kautta jolkottelimme Pyhäjärven rannalle. Matkaa oli taivallettava vähän enemmän ja kestettävä itikat. Saavuimme leiripaikkaamme noin seitsemän aikaan illalla. Ekana päivänä vaelsimme noin 11 km. Tuuli jaksoi hienosti!

Pyhäjärven autiotuvalla yöpyi yksinäinen mies, joten me pystytimme telttamme. Pystytys oli kyllä aikamoista husomista, sillä tuntui, että kaikki maailman sääsket olivat kokoontuneet Pyhäjärven rantapusikkoon ja ahnaina kävivät meidän kimppuumme tyvenessä illassa. Tuuli linnoittautui heti sääskiverkon taakse, Topi teki seuraa ja minä jäin yksin apsidiin kokkailemaan gourmet-ateriaa. Oonakin piti pikaisesti pelastaa telttaan sääskiltä.

Täydellä vatsalla on kiva käydä nukkumaan. Seuralaiseni nukahtivatkin pikaisesti ja minä jäin yksin kuuntelemaan luonnon ääniä. Olen aina ollut huono nukkumaan teltassa, eikä tämä yö tehnyt poikkeusta. Korvatulpatkin jäivät kotiin. Teltassa oli sopivan lämmintä, ihan hyvä patja, viereltä kuului lasten tuhina, mutta uni ei vain tullut. Sääsket inisivät raivoissaan teltan välikatossa, ARGH!

Sen verran olin kuitenkin torkahtanut, että kahden aikaan yöllä havahduin miehen ääneen...mietin, että puhuuko tuvassa yöpyjä unissaan? Vai onko hällä hätä ja hän soittaa kännykällä johonkin? Vai...? Yhtäkkiä alkoi kuulua reippaita askelia....valpas vahtikoiramme alkoi haukkua, hiukan liian kimeästi kuulostaaksen tarpeeksi pelottavalta. Lapsetkin heräsivät. Erotimme miehen ja naisen äänen. Leiripaikalle tuli siis lisää vaeltajia.

Sittenhän alkoi tietenkin pissattaa, eikä auttanut muu kuin kömpiä teltasta ulos ja viipottaa hotelli helpotukseen. Samalla totesin uudet yövieraat vaarattomiksi (!). Takaisin makuupussiin ja juuri kun olin löytänyt hyvän asennon, Tuuli halusi vessaan. Huoh. Pieni tyttönen ei tohtinut mennä huussiin ilman "vessakummia". Muutenkin tämä huussikulttuuri oli kovin pelottavaa hänestä.

Vihdoin aurinkoinen aamu koitti ja tuulahteli sen verran, että sääskiltä sai hetken rauhaa. Aamupalan ja leirin purun jälkeen oli aika lähteä taipaleelle, kohti Kotamajaa. Alunperin tarkoitus oli olla siellä toinen yö, mutta koska matkaa oli vain 6,9 km, pätkä meni aivan heittämällä ja olimme hetkessä Kotamajalla. Tiimimme päätti ruokailla rauhassa ja jatkaa sitten vaeltamista Karilan navettagallerialle. Sieltä meidät sitten haettaisiin.

Kotamajan terassilla kolme innokasta kokkia teki trangialla ruokaa. Lasten suosikki, nuudelit, tekevät kauppansa niin metsässä kuin kotikeittiössäkin. Jälkiruoaksi cappuccino-kahvit, teetä ja Ballerina-keksejä. Hyvä ruoka - parempi mieli! Se on niin totta.

Oona kulki vaelluksella enimmäkseen vapaana, omaa satulalaukkuaan kantaen. Niin viimeiselläkin etapilla. Tunturimaasto oli mielenkiintoisia hajuja täynnä. Yhtäkkiä Tuuli kysyi: onko tuo käärme? Ne, jotka tuntevat minut hyvin, tietävät, että minulla on käärmefobia. Tuulin esittämä kysymys on juuri se kysymys, jota EN halua missään tapauksessa kuulla. Pakko oli vilkaista, koska sivusilmällä näin, että Oona oli lähellä sitä paikka, mitä Tuuli osoitti. Nopea vilkaisu riitti: kyykäärme. Jos lapset eivät olisi olleet paikalla, olisin todennäköisesti käyttäytynyt aivan toisella tavalla. Nyt sain kauhuni ja paniikkini hillittyä, kutsuin Oonan luokseni ja jatkoimme reippaasti matkaa. Miten monta käärmettä luulinkaan sen jälkeen näkeväni. Rakastan luonnossa liikkumista, mutta käärmeisiin en halua törmätä. Puistattaa.

Kahden päivän aikana vaelsimme yhteensä noin 25 km. Se on 9-vuotiaalle ensikertalaiselle hieno saavutus! Kuin myös 2-vuotiaalle nelijalkaiselle, vahtikoirallemme. Vain kaksi päivää luonnon helmassa ja meistä kaikista tuntui ihanalta päästä "rantasaunaan" ja oikeaan sänkyyn nukkumaan! Minäkin nukuin niin makeasti.

Etikettivirhe

Yhteenkuuluvuus on hieno tunne. Ryhmähenki, me-henki. Karavaanarit tervehtivät maantiellä toisiaan. Motoristit tervehtivät toisiaan; etikettisäännön mukaan. Nokkimisjärjestystä noudattaen.

Minä pieni poloinen nainen köröttelen kevarillani ja jos haluan, että minua MOTORISTIT tervehtivät, minun pitää ensin coolisti nostaa käpälääni. Jos en sitä tee, minua ei noteerata. Ok, ymmärrän! Mutta motoristihan voisi näyttää vaikka tsempit aloittelijalle: Hei märkäkorva! Suunta ylöspäin!

Mitäs pienistä. Hauskaa puuhaa, vaikka kukaan ei tervehtisikään. Toisaalta oma tarkkaavaisuus on niin keskittynyt ajamiseen, että ei siinä juuri ole "rääpyä" moikkailla. Hyvä rentoutuskeino, sillä kaikki muut ajatukset unohtuvat mielestä, kun keskittyy siihen mitä on jalkojen välissä! :-D

Tänään, ihanan aurikoisen päivän päätteeksi, vetäsin bikinien päälle ajoasun, heitin repun selkään ja kävin Kolarissa hoitamassa postiasiat! Sen verran siinä ajon aikana ajatus harhautui, että pohdiskelin omaa hulluuttani. Miksi minulle ei riitä sauvakävely, virkkaaminen, puutarhanhoito tai lukeminen? Miksi en voisi ihan vain joskus olla? Miksi on aina otettava joku iso haaste voitettavaksi? Onko minussa joku valmistusvirhe?

Mutta tämä, jos mikä, on SENSAATIO!!

Melkein kädet täristen oli äkkiä napattava kuva! Oona nukkui sohvallaan ja jostain ihmeen syystä Kamu suvaitsi tulla noin lähelle! Ja jostain todella ihmeellisestä syystä Oona ei paennutkaan salamana paikalta. Äimänkäkenä olen minä. Tätä auvoa on kestänyt jo monta minuuttia! O tempora o mores!

Päivän pätkä

Tekasin molemmille koirille ihan pihanurtsille keppi-ilmaisuharjoituksen; naksulla palkkaus ja sitte nami. Kamukin jyvällä! Oona on varsin kätevä! Huomenna voisi ottaa oikeata jälkeä. Jos kelit suosii...

Molemmille otin myös BH-reeniä. Liikkeestä istumaanmeno on vaikea. Onneksi hokasin ottaa naksun, nyt tuntuisi sujuvan nopeammin. Vaatii toistoja. Oonalla myöskin liikkeestä maahanmeno.

Kamun seuraaminen on parantunut! I hope... :)

Oonalle hyvää välipalaa on kepin heittely. Kepit on paljon hauskempia kuin mitkään pallot!

Kohtapa sitten iltaköpöttelylle.

Jälkee vai ei?

Pari päivää sitten tein Oonalle ja Kamulle jäljet tähän omaan metsikköön. Kamulle lähinnä keppi-ilmaisua (kepit pidetty makkarapussissa), Oonalle pitempiä jäljestyspätkiä ja 4 keppiä.

Kamu lähti hyvin jäljestämään, mutta ei tajunnut kahta ekaa keppiä ilman apuja. Sitten tuli keppioivallus, mutta hyvä jäljestäminen hävisi. Kamu rupesikin etsiskelemään keppejä.

Oona lähti hyvin jäljelle, ilmaisi kepit koko ajan ok. Puolessa välissä jäljestäminen muuttui haahuiluksi...epävarmaksi.

Tässä nyt pohdiskelen mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

Pieni laulu ihmisestä

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

- Tommy Tabermann -

Melkein vauhdin hurmaa!

Se on hikistä puuhaa tuo moottoripyörälläajo! Kyytiläisenä olo on välillä ollut niin kylmää puuhaa, mutta nyt kun itse olen puikoissa ei vilu värisytä. Tänäänkin takin alla oli pelkkä toppi ja se oli selästä ihan läpimärkä. Jännitys nostaa lämpöjä! :)

Kävin tuon "personal trainerin" kanssa Kolarin rautatieasemalla ja katsastusasemalla harjoittelemassa käsittelyjuttuja. Kyllä ne on vaikeita! Vaikka minun ei tarvitse mihinkään käsittelykokeeseen mennä, haluan oppia ne samat jutut, jotka kokeessa pitää osata. On se muuten hyvä juttu, että moottoripyöräkorttia ei enää saa "kaupan päälle".

Kehut maistuvat makealle! Luulisin paremmin taas muistavani kehujen merkityksen, kun itse nyt olen oppilaan asemassa. Haluaisikohan tuo ope tehdä mulla HOJKS:n?

Kotimatkalla uskalsin ajella pätkän jopa satasta! Ei minusta kaaharia saa tekemälläkään. Hyvä niin. Täti-ihmisen kyyti on tasaista. ;-)

Kiltti Joulupukki. Toivoisin tuollaisen motskarin. Juuri tuollaisen!

Minun sudokuni

Seuraa paljastuksia.

Oonan ja Kamun blogi on nyt muuttunut minun omaksi blogikseni. Varmaa on, että nahkakaverini vilahtelevat täällä tuon tuostakin, ovathan ne niin oleellinen osa elämääni. Mutta toivottavasti jotain muutakin.

Mutta se varsinainen paljastukseni. Uusi haasteeni. Aivojumppani. Sudokuni. Toteutan haavettani; opettelen ajamaan moottoripyörällä. Anteeksi äiti!

Ja voin kertoa, että tyvestä puuhun on kiivettävä! Lompakossani on ajokortti, jolla voi ajaa melkein pommikonetta. Käytännössä, ennen tätä kevättä, en ole koskaan ajanut muulla kaksipyöräisellä kuin polkupyörällä. Ei minua kiinnostaneet mopot nuorena tyttönä, tuskin olisin saanutkaan mopoa. Nyt toivon, että olisinpa tämäkin vitsan nuorena vääntänyt!

Ei kun härkää sarvista. Aivokurkiainen töihin. Toistoja, toistoja. Yhteys selkäytimeen pätkii! Vasemmassa kädessä on kytkin, vasemmalla jalalla vaihteet, oikeassa kädessä kaasu ja etujarru, oikeassa jalassa jalkajarru. Miten tämän kaiken voi muistaa? Miksi vaihteissa on ykkönen alhaalla ja loput ylhäällä?

Oppimistani ei helpota yhtään se, että olen vähän liian varovainen. Pelkään, että "mopo" karkaa käsistä. En uskalla antaa "hanaa" tarpeeksi. Henkikulta on kallis. "Äiti älä aja tillä!", sanoi Tuuli muutama vuosi sitten, kun istahdin Harrin moottoripyörän selkään. Haluaisiko nytkin sanoa minulle niin? Mutta äiti ei nyt kuuntele! Äiti haluaa oppia uutta!

Kieltämättä olo on vähän turvaton, monestakin syystä. Tällä hetkellä eniten siksi, että vieressä ei olekaan liikenneopettajaa ottamassa tilannetta haltuun, jos "mopo" keulii. Mietin liikennettä nyt toisesta näkökulmasta; peltihökötys puuttuu ympäriltäni ja minun on oltava entistä valmiimpi joustamaan ja korjaamaan vastapuolen mokat. Moottoripyörä on moottoripyörä, mutta näkevätkö sen kaikki?

Suunnaton halu oppia!