Seuraa paljastuksia.
Oonan ja Kamun blogi on nyt muuttunut minun omaksi blogikseni. Varmaa on, että nahkakaverini vilahtelevat täällä tuon tuostakin, ovathan ne niin oleellinen osa elämääni. Mutta toivottavasti jotain muutakin.
Mutta se varsinainen paljastukseni. Uusi haasteeni. Aivojumppani. Sudokuni. Toteutan haavettani; opettelen ajamaan moottoripyörällä. Anteeksi äiti!
Ja voin kertoa, että tyvestä puuhun on kiivettävä! Lompakossani on ajokortti, jolla voi ajaa melkein pommikonetta. Käytännössä, ennen tätä kevättä, en ole koskaan ajanut muulla kaksipyöräisellä kuin polkupyörällä. Ei minua kiinnostaneet mopot nuorena tyttönä, tuskin olisin saanutkaan mopoa. Nyt toivon, että olisinpa tämäkin vitsan nuorena vääntänyt!
Ei kun härkää sarvista. Aivokurkiainen töihin. Toistoja, toistoja. Yhteys selkäytimeen pätkii! Vasemmassa kädessä on kytkin, vasemmalla jalalla vaihteet, oikeassa kädessä kaasu ja etujarru, oikeassa jalassa jalkajarru. Miten tämän kaiken voi muistaa? Miksi vaihteissa on ykkönen alhaalla ja loput ylhäällä?
Oppimistani ei helpota yhtään se, että olen vähän liian varovainen. Pelkään, että "mopo" karkaa käsistä. En uskalla antaa "hanaa" tarpeeksi. Henkikulta on kallis. "Äiti älä aja tillä!", sanoi Tuuli muutama vuosi sitten, kun istahdin Harrin moottoripyörän selkään. Haluaisiko nytkin sanoa minulle niin? Mutta äiti ei nyt kuuntele! Äiti haluaa oppia uutta!
Kieltämättä olo on vähän turvaton, monestakin syystä. Tällä hetkellä eniten siksi, että vieressä ei olekaan liikenneopettajaa ottamassa tilannetta haltuun, jos "mopo" keulii. Mietin liikennettä nyt toisesta näkökulmasta; peltihökötys puuttuu ympäriltäni ja minun on oltava entistä valmiimpi joustamaan ja korjaamaan vastapuolen mokat. Moottoripyörä on moottoripyörä, mutta näkevätkö sen kaikki?
Suunnaton halu oppia!
